Me ihmiset on aloitettu taas työt ja Mandy on arkipäivisn tänä vuonna joka päivä viisi tuntia omin nokkineen täällä kotosalla. Paluu arkeen on mennyt ihan hyvin, mutta on Mandy jotain uuttakin keksinyt. Tyttö on keksinyt vinkumisen jalon taidon. Vinkumalla siis haetaan nyt huomiota, paljon, kun isäntäväki on kotona. Jos kerran joutuu olemaan yksin päivällä, niin on oikeudenmukaista, että tulee viihdytetyksi kaiken ajan, joka ollaan yhdessä :) Paljonhan me kyllä ollaankin yhdessä.

Mandyn kanssa on viime aikoina käyty paljon lenkillä uusissa paikoissa. Sellaisissa paikoissa, joissa tulee ihmisiä ja koiria ja mopoja ja pyöriä ja kaikkea jännää vastaan. Hyvin on mennyt. Kaikki muut ohitukset menevät lähes poikkeuksetta oikein loistavasti paitsi toiset koirat. Eiköhän niihinkin ajan mittaan totuta. Pari päivää sitten luulin olevani kolmisin metsässä tuolla vähän syrjemmässä äitini ja Mandyn kanssa ja niinpä Mandy oli vapaana. Yhtäkkiä Mandy valpastui ja ennenkuin ehdin ottaa koiraa kiinni se ehti juosta jo noin 60metrin päähän naisen ja kahden dobermannin luo. Huutelimme jo tietoja naisen kanssa minun juostessa Mandyn perään. Toinen dobermanneista (narttu) oli äkäinen ja murisi Mandylle. Yritin ottaa Mandya kiinni onnistumatta siinä ja niinpä se dobermanni nappasi Mandya hännästä, mutta onneksi leon hännässä on niin paljon karvaa, että dobberille jäi vain tukko karvoja suuhun ja Mandy-tytön häntä säästyi. Mandy ei näyttänyt edes säikähtävän vaan katsoi vain hölmistyneenä, että "enkö mä nyt puhunut riittävän selkeää koiraa, kun mähän olin vaan tulossa leikkimään".

Mandy valppaana uuden tontin laiturilla